Eliel Tammiharju

äänistäjä

Vahvuusalueet

Miten voisin olla rakastamatta tarkastelua, tietoista ja tiedostamatonta, silmäilevää, tarkkaa, relevanttia, kevyttä, aikaa hämärtävää, sisäänsä kutsuvaa ja lopulta tarkastelun tarkastelua? Tarkastelun ollessa rakasta, tahdon kuulla myös tämän predikatiivin, toiminnan omia tahtoja. Jos tarkastelu tahtoo subjektin, tarkastelijan, annan sille itseni. Jos tarkastelu tahtoo kohteen, objektin, annan sille oman alani. Jos tarkastelu tahtoo täälläolon, annan sille seuraavan.

Kohde, oman alani muotokuva ja profiili on taide, esittävät taiteet, äänisuunnittelu. Kaiken kohtaavat lähestymistapani ja käteni ovat yksityiskohdat. Näiden nimessä lähden liikkeelle tuosta yksityiskohtaisimmasta rajauksesta: äänisuunnittelusta ja siitä paljastuvista yksityiskohdista ja pääkohdista. Oman kokemukseni mukaan äänisuunnittelija pyrkii luomaan äänipainotteisesti, ääntä ja sen näkökulmaa ajattelemalla. Äänen ollessa kuuloaistin hellässä huomion keskipisteessä kyse on ensinnäkin havainnoinnista, siitä mitä ääniä ympärillä kuuluu. Kun ympäröivien äänien atmosfääri nauttii valtavaa määrällisyyttä, toisteisuutta, arkisuutta, volyymia tai poissaoloa uskon, että juuri yksityiskohta-ajattelu on keino innostua äänistä uudella tapaa. Voimme kuvitella, että kokonaisuus äänenä on kodin atmosfääri sellaisena aamupäivänä, jona kahvinkeitin korisee neljä minuuttia toisessa huoneessa samaan aikaan kun olohuoneen putkitelevisio kihisee päälläolostaan, raitiovaunu tai lokki älähtelee ulkona, kaiuttimesta soi musiikki ja vierelläolija rouskuttaa paketillista kuivia muroja. Mitä yksityiskohtia ilmenee minulle löydettäväksi, kiinnostavaksi ja tartuttavaksi kun kuuntelen pelkkää kahvinkeittimen porinaa 50 minuutin ajan metrin etäisyydeltä? Voiko se, että kuuntelen mitä tahansa kauemmin, lumoutuneemmin, herkemmin, kiireettömämmin ja yksityiskohtien kannalta tarkastelevammin, aiheuttaa sellaista kokemusta, tulkintaa ja ääni-inspiraatiota, joka päätyy teatterin tai elokuvan draamakohtauksen sisään, nyky- tai klubitanssin täytteeseen rintalastaa tykyttäväksi, arkkitehtonisen pylvään pehmentäjäksi? Kysymys johtaa äänisuunnittelijan toiseen työnkuvaan.

Ajattelen, että sekä äänisuunnittelun, että esittävien taiteiden piirissä on kyse ihmisten kanssa toimimisesta ja kollektiivisesta sekä poikkitaiteellisesta taiteen tekemisen prosessista. Esimerkiksi äänisuunnittelijan, valosuunnittelijan, pukusuunnittelijan, lavastajan, dramaturgin, ohjaajan ja esiintyjien yhteiseen prosessiin liittyvät väistämättä kommunikaatio, tunteet ja roolit. Lopputuloksena on ehkä lopputulos, teos, kompositio, kokonaisuus… johon yksityiskohdat asettuvat dramaturgisesti, esteettisesti, semanttisesti, syntaktisesti… Uskon, että yksityiskohdan ja kokonaisuuden välinen suhde, on tie pysytellä innostuneena tässä monen taiteilijan kokoonpanossa. Vaikka oma osa-alue ei olisi teoksen pääkohta, on se silti mahdollinen täälläolija, kaunis, ilahduttava, näkökulmaa antava, maailmaa rikastava, rytmiä kasassa pitävä toissijaisenakin mahdottomana sivuutettava. Vielä tämän lisäksi yksityiskohdista kiehtoutuminen voi tehdä minut kirmaillen innostuneeksi tästä tekemisestä, viedä minut lähemmäksi kokonaisuutta, kunnes kaikki onkin valmista.

On mahdotonta sivuuttaa yksityiskohdan roolia suhteessa kokonaisuuteen koko taiteen ja maailman välisessä suhteessa. Uskon, että kokonaisuuspainotteinen ajattelumalli hallitsee esimerkiksi apuraha-hakemuksia, produktioilmoituksia, lehdistötiedotteita. Se, että teoksesta pitäisi jo ennen prosessin alkua tietää kokonaisuus, mahdollinen lopputulos ensinnäkin ylikuormittaa aloittamisen vaa’an. Lisäksi on vaarana, että prosessi, jossa kuljen kuukaudet samaa ennaltamäärättyä kokonaisuutta kohti, tekee tekemisestä suoritteista. Tarvitseeko teoksen olla suorite, kliininen voileipäkakku, jonka yksityiskohdat ovat muutamia kirsikoita. Voiko vaihtoehtoinen näkökulma olla se, että tekijä tarttuu häntä ilahduttavaan yksityiskohtaan ja tulevaisuus avautuu kääreistä joka päivä uudelleen?