pohdistaja
Ajatusajelehtimisia
Tutkiminen, eli sellaisten seikkojen ihmetteleminen, kuinka jokin vaikuttaa siltä miltä se näyttää, kuulostaa, haisee, maistuu ja tuntuu, on aina antoisaa – välillä selvää mutta toisinaan yllättävää. Myös kun lukee sanoja jotka joku on osannut asetella niin että ajatus on tuttu, vaikkei itse olisikaan sitä aiemmin sanoittanut, on innostavaa. Kysymykset ovat tylsiä, päivänselvyyksiin kohdistuvia tai tunkeilevia ja ärsyttäviä usein, mutta toisinaan kysymys on virkistävä ja se saakin katsomaan asiaa toiselta puolelta tai kokonaan kääntää maailman siinä kohtaa nurin tai ehkä sittenkin oikeinpäin. Ehkä kuitenkin kysymys innoittumisesta on uteliaisuudessa. Uteliaisuus on aina jännittävämpää kuin välinpitämättömyys, joka pahimmillaan todella sallii ikävien ja inhottavien asioiden tapahtua.
Uusien taitojen opiskelu avaa myös aiemmin opituissa ennen huomaamattomia puolia ja on herättävää kuinka jo kovin tutuksi oletetusta löytyykin uusia mahdollisuuksia. Aikuisille on tyypillistä sellainen arkisokeus joka ohittaa tavallisten joka päiväisten asioiden ja ilmiöiden kauneuden, kummallisuuden tai vaikkapa käsittämättömän hyödyllisyyden. Niinpä minua ilahdutti Kasselin Dokumentasta 1987 tai 1992 löytämäni postikortti joka oli toisinto Yoko Onon teoksesta ”A Hole To See The Sky Through”. Kortti on kuvapuoleltaan tyhjä valkoinen pinta jossa on pyöreä reikä jota kiertää teksti: ”reikä jonka läpi näkyy taivas” (siis alkuperäiskielellä). Luonnollisesti kortti on todella hyvin tallessa tai kadonnut, mutta joka tapauksessa arvostan sen ajatusta tavallisten asioiden ja ilmiöiden ohittamisen elämää köyhdyttävänä. Tallessa olemista ajatellessa mietityttää mikä se paikka sana on jonne jotain talteen laitetaan. Siis suomen kielellisesti ajatellen – onko kyseessä ”talsi” tai ”talle”? On hauskaa kysellä asiaa ihmisiltä, vaikka kielitoimistosta varmasti saisin vastauksen, on hauskempi miettiä yhdessä asiaa. (Kuin myös esimerkiksi missä kohtaa ihmisessä on se kimppu johon hyökätään. – Yleensä lapset reagoivat avoimemmin tällaisiin pohdintoihin.) Sanat vain perustuvat sopimukseen niiden merkityksestä ja kielen kehittyessä paljon sanoja käyttämättömyyttään unohtuu ja uusia tulee käyttöön. Kieli on siis peli jonka nappulat ovat erilaiset pakkakunnan tai sukupolven sisällä.
Kommunikaation virheherkkyys siis on selvyys ja siksi keskustelu sisältää paljon kliseitä jotka ovat väärinymmärryksen tulosta, mutta niitä ei yleistyneen käytön jälkeen kukaan kyseenalaista kuten vaikkapa käsite: ”Pandoran laatikko”. Jokainen uskoo tietävänsä mistä on kysymys kun puhuu Pandoran laatikon avaamisesta. Kuitenkin kyseessä on käännösvirhe, mitään laatikkoa ei Pandoralla koskaan alkuperäisissä kertomuksissa ollut. Käsite on siis syntynyt tekstiä latinankielisestä kopiosta kääntäneen Erasmuksen käsistä 1500 luvulla eli yli tuhat vuotta sen jälkeen kun Hesiod kreikaksi Pandorasta kirjoitti. (Eipä ole koettu tarvetta lähdekriittisyyteen ihan äkkiä.) Olkoon se laatikko sikseen. Kun mietin itse Pandoraa, huomasin, etten hänestä paljoakaan tiennyt, joten Natalie Haynesin kirja ”Pandoras Jar” on luonnollisesti nyt iltalukemistona nautittavissa.
Viimeaikaisessa keskustelussa on nostettu esiin yhteiskunnallisia rakenteellisia ja asenteellisia epäkohtia ilahduttavassa määrin ja on pakko miettiä siihen kohdistuvan kritiikin motivaatiota. Aiheeseen on ilahduttavasti paneutunut 13.9.2021 julkaistu Riina Tanskasen ”Tympeät Tytöt – Aikuistumisriittejä” kirja joka sisältää 9 sarjakuvakertomusta yhteiskuntamme arkisista ilmiöistä. Olen ylpeä osastani mesenaattina kyseisen teoksen julkaisuun. Noin 50 % väestöstä ei todennäköisesti tunnista näitä ilmiöitä ja minusta olisi oivallista heidän kysyä itseltään miksi niin ei. Se että asia ei ole tapahtunut juuri heille ei todellakaan ole todiste siitä etteikö niin tapahtuisi sille 50 % + epätyypillisesti omaa olemustaan ilmentäville henkilöille.
Taiteessa nautintoa tuo teokset joita olisi vaikea esittää muuten tai kokea vaikkapa toisen median kautta, kuten esimerkiksi Anis Kapoorin tilateokset. Ne eivät välity valokuvista tai kirjallisina selosteina vaan ne on henkilökohtaisesti kohdattava suorina elämyksinä. Niki de St Phalle vahvisti huumorin ja leikin tuomaa nautintoa veistoksissaan. Tanssi ja teatterielämykset tapahtuvat hetkessä ja toistettunakin ovat aina hiukan erilaisia. Musiikki on väline jolla lohduttautua, innoittua, rauhoittua ja voimaantua. Live-esityksissä yleisö ja soittajat hengittävät yhteistä tilaa ja jakavat sydämenlyöntien rytmissä jaettuja tuntemuksia. Lukiessa voi matkustaa kauas ja myös toisen ihmisen kokemuksiin.
Huomaan että kohta höpötän jo kiihkeästi rakastamastani sarjakuva- ja elokuvataiteesta ja nappaan ohjaksista kiinni ja pysäytän tähän.
Taiteella jaettua ihmisyyttä ilman olisi maailma kovin yksinäinen paikka. Kiitän siitä!